Paavo Niemen haastattelu

Paavo Niemelän haastattelu 2005

(Aulis Autio ja Antti Matinolli)

Lähde: Tyrnävän Tempauksen yleisurheilun historiaa v. 2009

'

Henkilötiedot: nimi täydellisenä, syntymäaika, ammatti ja perhesuhteet

Olen syntynyt 3.4.1936 Tyrnävällä Suutarinkylässä, Pylkkään talossa ja ammatti on metsäteknikko, vaimo ja kolme lasta.

Seurat, mitä on edustanut uran aikana:

Ensimmäisenä Tymävän Tempaus, metsäopiston aikana 1959-60 Rovaniemen Metsäpojat, 1961 Oulun Pyrintö, 1962 Vaalan Karhu, 1963 Posion Pyrintö, 1967-69 Taivalkosken Kuohu, 1970 Po­ sion Pyrintö. Siihenpä se sitten tavallaan kilpailu-ura päättyi, paitsi veteraanisarjassa Kuusamon Eräveikot ollut kolme viimeistä vuotta, 2001-2003.

Jos lähdetään uran alkuajalta, kertoisitko, millä tavalla sait urheiluun kipinän?

Sehän lähti alkuun siitä, kun isäukko oli innokas urheilumies. Aluksi pääasiassa hiihdettiin talvisin ja sitten harrastettiin tietenkin yleisurheilua ja siitä se lähti pikkuhiljaa. Kotioloissa harjoiteltiin kaikenlaista, kesällä oli kaikki hypyt, heitot ja juoksut ja talvella oli hiihto. Ja sittenhän tuli, kun homma laajeni, nämä Matinollin Antin leiripäivät kirkolla, nehän oli kohokohtia aina pojille, ja siellä oli valtava määrä poikia, 50-60. Muistaakseni niitä leiripäiviä oli kaksi kertaa vuodessa ja ne alkoi sota-ajan jälkeen, että minä en ollut kun siinä yhden-kahdentoista maissa, kun ensimmäisen kerran olin mukana. Se oli 1947-48, kun alkoi nämä leirityspäivät.

Oliko täällä leireillä vetäjinä muita kun Matinollin Antti (vpi)?

Anttihan se organisoi homman ja kyllä siellä oli vanhempia miehiä, Rusilan Toivo oli ja kyllähän siellä pyörähteli Puronkarikin, Jaakko taisi olla etunimi. Sitten oli tämmöistä nuorempaa kaartia, joku Välipirtti oli ja kyllä siellä oli joku näitä Viinikanojan vanhempia poikia myöskin. En kaikkia muista, vaan kyllä se Antti niitä pääasiassa veti. Sitä ohjelmaa oli kaikenlaista: painia, hyppyä, vauhdittomia hyppyjä, korkeutta ja mitä ikinä... pussitappelusta lähtien.

Sinä olet kunnostautunut keihäänheittäjänä. Joko sinulla tuli taito keihäänheittoon esille jo siellä kotinurkilla?

Kyllähän keihäänheitto lähti siellä kuuden-seitsemän ikäisenä kotitanhuilla ja kotikylällä. Minä en oikein tiedä, että mistä se lähti. Tehtiin puusta semmoisia risukeihäitä. Aina oli linkkari matkassa, kun kylillä ja jokiahteella kulki. Niinpä keihäs oli miltei aina mukana ja sitä sitten nakeltiin eteen­ päin. Jossain vaiheessa unohtui, siinä kymmenen yhdentoista vuoden paikkeilla, se risukeihään nakkuu. Vaan sepä oli tyyli jo tullut, ja sitten kun sain oikean keihään käteen Tymävän kilpailuissa, niin se oli heti niinku olisi kauankin heittänyt keihästä.

Siellä Suutarinkylässä oli se kenttä. Kertoisitko siitä minkälainen kenttä se oli?

Siinä oli nuorisoseuran talo ja siinä semmoista pallokenttää ja yleisurheilulle kuulantyöntö- ja kie­ konheittopaikkaa ja pituushyppy- ja korkeushyppypaikkaa. Ja kilpailujahan oli joka kesä nuoriso­ seuralla ja maamiesseuralla, että ne oli kyllä monet kilpailut; kesäkisat ja sitten elojuhlan nimellä syksyllä. Kilpailuja saattoi olla jopa neljät-viidet kesässä siinä seurojentalon kentällä. Tiellä juoksi­vat, pisin matka oli kolme kilometriä, normaalimatka oli miehillä 1 500 ja oli sadan metrin juoksua.

Saitko sinä siinä innostumaan muita lähtemään? Oliko sinulla keihäänheittokavereita? Kun lähdit kirkolle, niin innostuiko sieltä Suutarinkylältä muita lähtemään?

Ei keihäänheittoon ollut. Vaan velipoikia oli kolme. Ne otti osaa ihan poikasarjassa ja tuonne 16-17 vuoteen asti. Kylällähän oli kova se hiihtoharrastus, sieltähän lähti piirinmestaruushiihtoihinkin 6- 7 osanottajaa. Minäkin olin alle kahdentoista ikäinen silloin, kun me käytiin Raahessa hiihtämässä. Rauha voitti alle 18-vuotiaiden sarjassa piirinmestaruuden silloin. Serkkutyttö voitti nuoremmassa sarjassa, minä olin kuudes silloin Raahessa alle 12-vuotiaitten sarjassa. Ja velipoika oli muistaak­seni neljätoistavuotiaissa kuuden seutuvilla.

Se urheilijaurahan tietysti lähti siitä, kun menit Tyrnävän kentälle. Muistatko mikä oli en­ simmäinen Tyrnävän ulkopuolinen kilpailu?

Kyllähän  nämä painikilpailut oli täällä Oulun seutuvilla. Oulussa painittiin monta kertaa vuodessa ja Martinniemessä, Raahessa, Limingassa ja tietenkin Tyrnävällä. Siinä ne tärkeimmät oli.

Entä yleisurheilupuolella?                                                                                                   •

Kylillä oli näitä kolmiotteluita pojille Temmeksellä ja tietenkin täällä Tymävän kirkolla, ja sitten oli nuorisoseuran kilpailuja. Lumijoella asti kävin kerran kolmiottelussa, se oli muistaakseni alle 14-vuotiaat pojat. Minä polkupyörällä kävin sieltä Suutarinkylästä Lumijoella mutkan.

Oletko osallistunut Muhos-Tyrnävä -maaotteluihin?

Niitä ei tainnut silloin olla, ei ainakaan muistu mieleen. Olin liika nuori. Minä olin katsomassa joskus niitä, niin ne miehet ottelivat vastakkain. Tämmöinen muistikuva minulla on, vaan minä en ollut pitäjäotteluissa, muuta kun oli näitä seuraotteluja poikien sarjassa aluemestaruuskilpa iluja. Siinä Temmes oli vastapelurina pääasiassa Tyrnävälle.

Jos varhaisimpia kilpailumuistoja muistelet, niin onko siellä semmoisia, jotka on jäänyt eri­ tyisesti mieleen?

Siinä lähinnä tulee tämä hiihtoharrastus, sehän oli kovaa. Meillä oli työntekijänä Yrttiahon Toivo ja meillä oli semmoinen kilometrin rata siinä mitattuna ja sitä illat kierrettiin aina Luultavasti Toivo sai meillä sen hiihtoinnostuksen. Se ei kyllä vielä muistaakseni silloin kilpailuissa kulkenut, vaan oli kyllä innokas kiertämään sitä kilometrin latua meidän poikien kanssa. Toivohan on meitä poikia aika paljon vanhempi. Ja hiihtohommassahan minä olin kuudellatoista. Minä olin savotassa Nie­ melässä jo silloin, viikot oltiin aina ja pyhäaika käytiin kotona. Oli Limingassa piirinmestaruus­ hiihdot poikien sarjassa, ja isäukko siellä sanoi, että jos sinä voitat, niin saat viisi markkaa. Minä­ hän voitin sen alle 16-vuotiaitten piirinmestaruuden ja sain sen viisi markkaa. Siihen viiteen mark­ kaan piti silloin tehdä neljättä mottia halkoja . Tämä jäi mieleen, ja sitten hiihtohommassa minä hiihdin kaikki nämä poikasarjat ihan tuonne armeijaan asti. Kahdeksantoistavuotisena olin toinen - ainakin toisena vuotena- ja muissa sarjoissa kuudes ja prikaatin kilpailuissa kolmas. Hävisin Kos­ kenvuoren Pentille 32 sekuntia. Ja siihen minulla hiihtoura tavallaan päättyi.

Sinä samanaikaisesti kuitenkin heitit jo keihästäkin. Nyt mennään siihen keihäänheittoon ja tuollaiseen kylmään asiatietoon. Jos muistat näin ilman papereita kertoa nämä erilaiset arvo­ kisamenestykset ja sitten nämä edustustehtävät. Ne on semmoista tietoa, joka tässä historiikissa sitten kerrotaan jokaiselle.

Keihäässä  muistaakseni  1959  vuonna  Raatin  kentällä heitin ensimmäisen kerran  yli  70 metriä,70,05 ja sitä ennen se tavallaan tasaisesti nousi joka vuosi. Ennätys parani ehkä tuommonen kol­ men-neljän metrin tasoa. 1959-60 olin metsäopistossa, niin siinä vähän tämä raskas työ väheni, kun maatalous- ja metsätöitä teki siihen asti. Siinä vähän paikat herkistyi ja keihäs rupesi ehkä parem­ min lentämään. Ja olihan siinä tietenkin valmennuksella osansa. Alkoi olemaan niitä Kuortaneen leirejä silloin, ja ainahan siellä oppii leireillä uusia kikkoja. Siihen aikaan oli Pohjois-Suomessa niin onnettomia ne keihäät, että ne ei olleet tasavertaisia etelän keihäiden kanssa lento-ominaisuuk­ siltaan, ja se oli paljon siitäkin kiinni. Joka keihäs on erilainen heitettävänä, siihenkin pitää oppia.

Kuka sinulla oli valmentajana?

Kuortaneen leirillä oli useampia, siellä oli Metsärannan Tuomo ja Paanas-Mikko. Myöhemmässä vaiheessa minä olin vuonna 1964 olympiavalmennuksessa Tokioon ja silloin oli Mikko valmenta- jana.

Kun keihäs rupesi lentämään pidemmälle, niin mikä oli se takaraja mihin sinä pääsit?

Siitä 70 metristä pikkuhiljaa nousi pari metriä vuodessa ja se oli 1962 muistaakseni 76,18. Vuonna 1963 nakkasin 80,33 suomenmestaruuskilpailuissa Turussa ja se jäi minulla parhaaksi. Ja se oli silloin vähän aikaa Kalevan kisojen ennätys. Nevala nakkas Lappeenrannassa edellisenä vuonna pikkusen yli 80. Samoissa kisoissa Nevala sitten ylitti tämän tuloksen. Vuonna  1964 oli ne Tokion olympialaiset vaan minulla meni käsi alkukesällä, kyynärpää meni kesäkuussa. Se oli niin kova se  tulosvaatimus Tokioon, 80 metriä. Minä heitin kaksi kertaa yli 78 metriä alkukesästä. Kun se ei

tavallaan riittänyt ja rupesin harjoittelemaan vielä enemmän, niin 1neni kyynärpää. Siihen se taval­laan loppui se keihäänheitto, se meni niin se kyynärpää, ettei sietänyt riekkua sen varassa 1nissään, että siinä oli joku vika. Kyllä ne lääkärit kuvasi sitä, vaan ei siinä sen kummempaa ollut. Olin kuutena vuotena kuuden joukossa suomenmestaruuskilpailuissa keihäässä. Mikkelissä 1961 olin neljäs, Lappeenrannassa 1962 myös neljäs, Turussa 1963 toinen ja Oulussa 1964 kol1nas.

Entäs piirin tasolla, kuinka monta mitalia olet sieltä karkeasti ottaen saanut? Piirinmestaruuksia ei ole tullut laskettua, niitä on niin monessa lajissa. Anttihan tuo meinasi, että niitä on 13, kyllä se niillä main on. Ja pienoismaaottelusta minä sain sen Kekkosen maljankin kerran. Reino Piirto oli siellä urheiluliitosta käymässä, ja sillä oli se Kekkosen malja matkassa ja sen sai parhaasta tuloksesta Minä heitin siellä 77 ja minä sain sen Kekkosen maljan sitten.

..

Asken   puhuit noista vammoista. Kun näitä eri historioita on lukenut, vammat ovat olleet siellä hyvin pinnalla. Haittasiko sinua ne aikaisemmin millään lailla?

Kyllä se haittasi. Minulla ei ollut jaloissa eikä muualla, vaan se oli aina kädessä ja se oli tämä kyynärpää. Se armeija-aikana jo vaivasi koko kesän, vaan siltikin kun minulla oli keihäs matkassa missä kuljettiin komennuksella Ähtärissä, Kankaanpäässä ja milloin missäkin. Kyllä minulla kei­ häs oli ja kyllä minä nakkasin sitä, vaikka se kävi kipiästi aina. Se häipyi itsestään sitten sen kesän aikana se kipu, ja sitten se tuli vasta silloin tavallaan olympiavuonna 1964. Minä erehdyin silloin liian raskaaseen. Nevalalta sain pienen kuulan ja minä sitä heittelin, rupesin lisäämään voimaa ja siinä se kyynärpää meni sitten. Ja se oli aika paha virhe, olisi pitänyt pitää harjoituksissa viikon, kahden tauko, niin se olisi ollut tulos kerralla erilainen.

Sinulla oli jo aikaisemmin unohtumattomista urheilumuistoista puhe. Nyt kun mennään aikuisiän puolelle ja olet liikkunut laajasti ja saanut olla tuolla mukana, niin on ollut varmas­ ti jännittäviä kilpailutilanteita ja vastaavia, niin kertoisitko niistä.

Minähän olen ollut maaotteluissa silloin 1963, olin Viroa vastaan, Ruotsia vastaan ja Länsi-Saksaa vastaan. Sittenhän näitä oli, Pohjoismaiden mestaruuskilpailut oli 1963, ja tulihan noita joitakin ulkomaanmatkojakin. Romaniassa ja Italiassa kävin heittämässä, mitä nyt tulee mieleen yhtäkkiä. Ja tietenkin oli kohokohta nuo suomenmestaruuskilpailut aina, ja minä kun olen pienikokoinen, niin se vauhti piti olla kova. Se ei pienellä miehellä lennä muuten. Ne oli aina hyvillä heittopaikoil­ la nämä, tai hyvä kenttä oli missä oli suomen mestaruuskilpailut, niin se passas minulle aina ja minä tein yleensä parhaan tuloksen suomenmestaruuskilpailuissa.

Mikä oli sinulla mitta silloin, kun olit siinä kilpailuiässä?

Minähän kilpailukunnossa painoin 69 kiloa ja 169 senttiä pituus. Kun katsoo näin jäljestä päin noita heittopaikkoja, ne on kuin pottupeltoja. Siihen aikaanhan ei ollut kuin maarata, ja tuuman piikit piti olla, että ne vähänkään toppas. Pitkän ajan jälkeen tuli tartanit. Nevala ja Kinnunen toivat muutaman vuoden päästä näitä kumimattoja heittopaikoille, ja niiden päältä heitettiin. Tulokset heti rupesi paranemaan.

Oletko sinä jakanut tätä tietoa ja taitoa -mitä sinulla tästä lajista on- muille? Oletko valmen­tanut?

En minä sitä, minullahan on tuo työpaikka aina muuttunut aika paljon. Olen kulkenut työn perässä ja se on ollut semmoista, työhommissa jopa viikkojen reissuja. Joskus on pyydetty kyllä. Vaan ei mitään tuommoista systemaattista ole ollut valmennushommassa.

Kertoisitko sitten vielä muistoja valmentautumisesta ja samalla kilpailumatkoista?

Minähän olin innokas harjoittelija ja harjoittelin kaikkia, varsinkin silloin nuorempana, hiihtoa,

painia,  juoksua, yleisurheilua.  Sitten  tuli  erikoistuminen keihäänheittoon  armeijan jälkeen. 1958 pääsin piirin renkaisiin ja silloin alkoi niin kuin laajemmalla alueella. Taisi olla 1957 kun jo kuljet­tiin täällä Oulun piirissä  harjoitusleireillä, Airaksisen  Ville  oli  vetäjänä. Piirin  valmennus alkoi silloin ja siitä se pikkuhiljaa kasvoi siihen ja aina uusia oppeja sai. Syrjäkylältä kun lähtee, niin eihän sitä muuta kuin lukemalla. Siinä tulee kaikki pikkuhiljaa esille, ei räjähtämällä tule mikään. Aina kun tulokset paranivat, niin pääsi tavallaan isompiin rinkeihin matkaan. Piirivalmennusta oli 1950-luvun lopulle ja sitä käytiin jo Kuortaneella piirin puitteissakin jo. Taisi olla, että Kuortaneen leirit alkoi 1957-58 vuosina. Kerran talvessa ainakin käytiin siellä. Sitten tuli jo matkaa, kun keihäs rupesi lentämään. Korkeamman tason valmennus, että pääsin tähän, miksi sitä voi sanoa, maaotte­ luvalmennukseen ja sitten vuonna 1964 olin olympiavalmennuksessa. Meitä oli Suomesta siinä olympiavalmennuksessa vain 13 urheilijaa. Keihäänheitosta ei ollut kuin Nevala ja minä. Ja jos menee tuohon henkilökohtaiseen harjoitteluun, niin minä nostelin paljon painoja talven aikana, vaan ne oli keveitä ja nopeilla liikkeillä ja monipuolisia. Painonnosto täytyi heittää toukokuun lopulla pois, sen jälkeen minä en painoihin koskenut. Esimerkiksi jos menin heinätöihin kesällä, niin tulos putosi heti viidestä seitsemään metriin, kangistui paikat. Jos jaksottaa tuon kilpailukau­ den, niin minä harjoittelin heti maanantain, tiistain, keskiviikon kovasti. Kun yleensä oli pyhien aikana kilpailut, niin minä en juuri keihääseen koskenut kolmena viikonlopun päivänä. Tein jotain muuta kuten voimistelin, retkuttelin ja juoksin. Kun minä menin Posiollekin, niin minä maantiellä kävin tunnin juoksemassa ja voimistelemassa ja hyppimässä kaikenlaisia jalkalihaksiå ja voimista­ via. Sitten tulin punttisaliin sen jälkeen. Puntin noston jälkeen tai aina kun jonkin sarjan nosti, niin pitää olla kovat voimisteluliikkeet, että se rentous säilyy. Koskaan en ole nostanut raskaita painoja, enkä näitä painonnostajien liikkeillä. Ne oli niitä pienillä paineilla nopeita liikkeitä ja minä aina pyrin siihen nopeuteen. Hitaalla voimalla ei ole keihäänheitossa mitään merkitystä.

Sinä puhuit aikaisemmin siitä, että sinä nopeudella korvasit lyhyttä vartta. Onko sinulla täs­tä Kuortaneelta joku muisto sieltä leiriajoilta?

Minähän en satasta juossut muualla kuin Raatin kentällä kymmenottelussa, armeija-aikana, 1956 vuonna. Kaatosade oli molempina päivinä, ja minä siinä juoksin keihäspiikkareilla 11,6 satasen. Muuta minulla ei ole, muuta kun kyläkilpailuissa maantiellä juoksusta. Kuortaneella treenattiin paljon sitä juoksua ja pikajuoksua, siellä oli muistaakseni 142 metriä se kierros. Minulla oli siinä tavallaan ennätys silloin 1963-64 vuoden paikkeilla ja siinä hävisi nimekkäitä miehiä. Pippola ei päässyt siihen ja Kainlauri ei päässyt, ja siellä oli joku 10,8 satasen juossut, niin sekään ei päässyt siihen. Sen kummemmin ei kokeiltu. Kinnunenhanja Nevala oli kanssa nopeita keihäänheittäjiäja Variksen Ollikin. Variksen Olli oli juossut 11,3 ainakin ja Kinnunenkin jopa paremmin, niin ei minulle pärjännyt sitten nopeudessa. Kierroksen aika oli muistaakseni, siinä oli jyrkät kaarteet siinä Kuortaneen hallissa, 17,2. Siinä oli jyrkät puukaarteet, niin se tavallaan niillä hidastui se vauhti niissä kaarteissa. Se passas minulle hyvin, niin minä otin vaan vauhtia niin se ei paljon hidastunut niissä kaarteissa. Kyllä se olisi satanen mennyt täällä Oulun piirissäkin. Ne hävisi mi­ nulle satasella näissä otteluissa, yksikin juoksi 11,1 satasen sitten erikoiskilpailun.

Harjoittelitko säännöllisesti vai piditkö välillä taukoa?

Vielä kilpailukauden päätyttyä minä en pitänyt minkäänlaista taukoa. Minä aloitin kahta kauheam­ man harjoituksen keihäällä, niin kauan kuin pystyin heittämään ennen lumen tuloa. Minä heitin, eihän missään muuten saa, kun välineitä säästää. Tuntui niin turhauttavalta monesti yksin pakertaa siellä kentällä ja kilpailut oli loppunut jo kuukausia aikaisemmin. Vaan sinä se tulee se paha virhe monella, että ne pitää sen tauon ja sitten pitää taas aloittaa se harjoittelu uudestaan. Pitää harjoitella kauan, että pääsee siihen samaan kuntopohjaan, mikä oli kilpailukauden päätyttyä. Sitten kun tuli lunta, minä en keihäänheittoa jättänyt silloinkaan pois, vaan lumivalliin vauhditta nakkasin sitten talvet. Siinä säilyy se ote siihen keihääseen. Sitten siinä ehkä oli hyvä puoli se, että kun siinä piti nakata määrättyyn pisteeseen, niin siinä tyyli hioutui oikein, ettei se lähde liika korkealle keihäs. Käden piti takaa mennä korkealle, että se tulee siihen 30 metrin päähän lumivalliin. Näinjälkeen­

päin  minä olen  ajatellut, että tämä oli yksi syy  siihen, että se tyyli  hioutui. Ettei nakella taivaisiin                                                                                •

sitä keihästä. Keihäänheitto jatkui koko vuoden, ettei siinä ollut minkäänlaista katkosta ja eikä siedä ollakaan, jos meinaa kehittyä.

•

Näistä Matinollin Antin leireistä jos vielä kertoisit. Nehän oli semmoisia useamman päivän juttuja.

Ne Antin leiritykset alkoivat joskus 1947, 1948 vuonna sotien jälkeen. Siellä oli Tyrnävän pitäjän joka kyliltä. Meidänkin koti oli lähes 20 kilometrin päässä, vaan silti me oltiin aina siellä matkassa ja sitä oikein odotettiin. Sinne kokoontui kaikenikäisiä poikia. Saattoi olla nuorimmat alle 10- vuotiaita ja vanhimmat siinä rippikouluikäisiä. Niitä oli kesää, talvea ja siellä oli kaikki lajit, hiih­ tokilpailuja ja hypättiin mäkikilpailukin siellä Roustinrannassa. Ohjelmaa oli niin paljon päivittäin. Oli ihme että kuri säilyi, kun siellä semmoinen poikamäärä oli. Se oli Antti semmoinen isähahmo, että se piti tavallaan sillä olemuksellaan pojille sen kurin ja sitten sitä aina väliin laulettiinkin siinä. Saattoi olla se ''Kuullos pyhä vala kallis Suomenmaan'', jota aina hurautettiin, saattoi olla melkein joka aamu. Sillä ne alkoivat ne hommat. Se oli sitä kilpailemista. Se on jäänyt mieleen erikoisesti se palkintojen jako, sehän oli uutta silloin ja sehän oli pojille mieluista, kun se oli iso pöytä tavaraa täynnä ja aina sai siitä valita mitä halusi itse kukin. Minäkin sain sieltä ensimmäisen täytekynän. Niitä siihen aikaan ei ollut, ne tuli ensimmäiset niihin aikoihin, millä pystyi kirjoittamaan jotenkin. Ja sitä oli sitä tavaraa kaikenlaista, ei tule nyt mieleen muuta kuin nämä täytekynät.

Kun nykyään urheilu pelaa pitkälti rahalla, oletko sinä joutunut uran aikana paljon omin kustannuksin viemään uraa eteenpäin?

Kyllähän ne alussa piti kustantaa hommat itse. Tietenkin seura otti jonkun verran osaa, mikäli oli varoja. Seura auttoi ensin ja sittenhän piirivalmennuksessa oli piiri. Vaan sitten kilpailumatkoilla, siinä piti omin kustannuksin tietenkin olla matkassa suurin osa. Sitten kun tulokset paranivat, niin alkoi järjestävä seura maksaa jo matkoja. Kun pääsi tavallaan huipulle, niin ne jo tarjosi ja soitteli, että tuletko kilpailemaan. Sitten sitä kyllä sai kulkurahat takasin, vaan ei muulloin, kun silloin huippuaikana. Kyllä se on suurin osa omasta potista ja tietenkin nämä leirihommat ja muut, niin silloinhan urheiluliitto jo maksoi Kuortaneen hommat ja kaikki, matkat ja pienen päivärahan ja perillä olon sitten.